Kunto & terveys -lehti 31.1.2008

Teksti Noora Korpelainen.

Minä herään uuteen aamuun. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta mieleni on virkeä ja kehossani virtaa elinvoimaa. Hiljaisessa ja hämärässä huoneessa sytytän kynttilän, istuudun risti-istuntaan matolleni ja elän hetken hengittäen samaa ilmaa liekin kanssa. Hetken kuluttua siirrän katseeni nenänpäähäni ja siinä minä olen, ilman rihman kiertämää keltaisella matollani yksin ja rauhassa, kädet polvilla etusormi ja peukalo kevyesti yhteen liitettyinä. Hiljalleen ajattelu lakkaa olemasta ja kokemus olevaisuudestani juuri nyt tässä hetkessä voimistuu. Olen valmis, kun aurinko lähettää ensimmäiset säteensä horisontista. Niin minä aloitan jälleen uuden päivän astangajooga-harjoituksella, sarjalla tuttuja samassa järjestyksessä toistuvia liikkeitä ja virtaavaa hengitystä.

Niin minä sen aloitan unelmissani, mutta todellisuudessa harjoitukseni ei koskaan ala näin. Aamuisin väsyttää ja nukun useasti pommiin. Sillä ehtiäkseni tehdä harjoituksen aamulla, minun on herättävä kuudelta. Niinpä totean hampaita pestessäni peilikuvalleni, että aivan varmasti menen iltapäivällä astangajooga-koululle tekemään harjoitukseni. Kalenterini on kuitenkin toista mieltä. Kiroilen ja olen varma, että harjoitus jää tekemättä takuulla koko viikon ajan. Kun sitten pääsen jonain päivänä harjoitussalille, olen juossut itseni hikeen ja viime tingassa kömmähdän matolle aina rauhallisen opettajani eteen, painan pääni ja häpeän. Minäkö muka joogi? Mutta opettajani ei arvostele minua niin kuin minä, vaan hengittää hiljaisuudessa, kunnes salissa vallitsee rauha. Sitten aloitamme yhdessä. Minä olen purskahtamaisillani itkuun.

Alusta lähtien olen pyrkinyt tekemään harjoitukseni kuutena päivänä viikossa, joka on lopullinen harjoitustapa. On ollut pitkiä kausia, että olen tavoitteessani onnistunut, mutta myös joogattomia kausia. Ensimmäisen puolen vuoden aikana lähes jokainen kohta minussa oli kipeä vuoronperään. Kivun kokemus on opettanut minut tietoiseksi omasta kehostani ja sen päivittäisistä rajoista. Voimaa on tullut lisää ja taivun nykyisin asentoihin, joihin en ennen edes uneksinut taipuvani, saati että olisin kuvitellut seisovani päälläni. Ruokavalioni muuttui ja paino putosi sopivaksi. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin olleet henkisiä. Minun, supersuorittajan, elämään jooga palautti itkun ja naurun, leikin ja elämäni nykyhetken tärkeyden. Perfektionistinen maailmankatsomukseni on muuttumassa ja jokainen harjoituskerta muistuttaa minua siitä, että yhä vielä ja aina olen matkalla. Aina riittää opittavaa, sillä jokaisena päivänä joudun opettelemaan uudestaan, miten hengitetään. Puolitoista vuotta joogaa on kuitenkin varsin vähän. Niinä päivinä kun joogaan, olen onnellinen, että olen matkani aloittanut. Niinpä, tärkeintä minulle on se, että olen onnellinen.

Lue koko artikkeli Kunto & terveys -lehden arkistosta: